Yksi lempiarkimaisemistani on Pötkän parkkipaikalla Joensuun keskustan laitamilla, Pielisjoen rannalla. Tämän maiseman tallensin puhelimellani jo joulukuun viimeisinä päivinä, mutta vasta tänään tuli fiilis maalata se vesiväreillä. Samasta paikastahan maalasin kuvan myös syksyllä, siitä kuva löytyy täältä.
Motivaation vähäisyydestä huolimatta yritän nyt taas tehdä edes jotain. Jos vaikka muistaisin sen, ettei aina tarvitse tehdä mitään suurta taidetta, kevyt piirtely ja tahrojen roiskiminen ryppyyntyvälle paperille saattaa riittää toisina tai jopa useimpina päivinä.
Tammikuu syö naista. Edes pakkaspäivien kauneus ei pelasta kaamosajatuksilta.
On kovin vaikeaa löytää intoa piirtää tai maalata. Tuntuu, että tämä on vain jotain muusta maailmasta irrallista toimintaa, joka ei oikeastaan edes kiinnosta ketään. Että tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Homma ei etene, hakkaan vain päätäni seinään. Loputtoman kauan ei jaksa tehdä vain itselleen, olipa tekeminen kuinka mielekästä hyvänsä.
Tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi mennä johonkin oikeisiin töihin ja lopettaa lapsellinen haaveilu siitä, että voisin tehdä elämässäni jotain, mikä minusta oikeasti tuntuu mielekkäältä ja minulle tärkeältä.
Pärjätäkseen taidemaailmassa – tai yrittäjänä – pitäisi ehkä olla ihan toisenlainen ihminen. Sellainen, joka nauttii päämäärätietoisesta verkostoitumisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta saadakseen näistä mahdollisesti hyötyä itselleen. Sellainen, joka nauttii itsensä myymisestä. Tai jos ei nauti, edes osaa ja jaksaa tehdä sitä. Välillä tuntuu, että sillä mitä varsinaisesti tekee, ei oikeastaan ole merkitystä, jos suhteet oikeisiin tahoihin ovat kunnossa. Ja juuri se suhdepeli ei vaan tunnu olevan minulle luontevaa. Ehkä sitä voisi opetella, mutta jaksanko panostaa siihen? Koska se on kaltaiselleni introvertille ja herkälle luonteelle hyvin raskasta, se olisi sitten pois jostakin muusta.
Enkä todellakaan tarkoita, etten haluaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan sitähän tämä kaikki tekeminen ja oleminen vaatisi. Vuorovaikutusta, kohtaamisia, merkitysten ja tunteiden jakamista. Tällä hetkellä nämä eivät toteudu riittävästi.
Mistä löytyisi minulle sopiva, tasapainossa pysyvä väylä, jonka kautta voisin löytää oman paikkani yhteisössä? Sellainen paikka, jossa voisin elättää itseni ja perheeni ja samalla kokea tekeväni jotain merkityksellistä, jotain missä juuri minun vahvuuteni pääsevät hyötykäyttöön. Voisinko kuitenkin olla riittävä juuri tällaisena ihmisenä?
Onneksi tiedän ainakin sen, että helmikuussa on jo paljon enemmän valoa, ja kevään valon myötä asiat näyttävät joka vuosi ihan toiselta.
Joulutunnelmissa ollaan, mutta sehän ei piirustelua estä. Vesiväreillä paperille joulun kynttilöitä.
Sohvalla nukkuva Rantu-kissa suostui hetken ajan toimimaan mallina pikaisille piirroksille luonnoslehtiöön. Väriä lisäsin vesiväreillä.
Tämän vuoden jouluteemana olkoon ”enemmän on enemmän”, ainakin mitä tulee kiiltoon ja kimallukseen. Lahjapapereiden ja -nauhojen kiilto ja kimallus houkuttelivat kokeilemaan, miten ne siirtyisivät vesiväreillä paperille, mutta eiväthän ne nyt oikein siirtyneet, ainakaan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Tuli kuitenkin jonkinlainen joululahjasotkuläjä.
Vesiväreillä maalailin kuvan Utran kanavalta, Pielisjoen rannalta, Joensuusta. Lunta ei ole tällä hetkellä, mutta heti kun aurinko vähän esiin kurkkii, on kaikki ihan mahdottoman kaunista. Maalauksen koko on 50,5 x 35,5 cm.
Valottomiin päiviin tuntuisi tietokoneella työskentely sopivan paremmin kuin luonnonvaloa kaipaava maalailu. Värittelin nyt siis kynällä piirretyn kuvan makuuhuoneen maisemasta koneella. Melko lailla hommaa rajoittaa piirtopöydän puute; vaikka MacBookin kosketuslevy onkin aika kätevä hiirilaite, on sen kanssa kuvien värittäminen melkoista nyhräämistä. Hyvä Joulupukki, toisitko minulle piirtopöydän, kiitos.
Julistan nyt joulukauden virallisesti avatuksi, ja sen kunniaksi laitetaan blogiinkin jotain ihan erilaista. Viikonloppuni kului nimittäin kolmiulotteisen askartelun parissa: syntyi elämäni ensimmäinen himmeli. Mahdottoman mukavaa ja koukuttavaa puuhaa, varsinkin näin vapaamuotoisesti ilman mitään malleja ja tavoitteita, fiilispohjalta rakennellen. Pitänee kokeilla muistakin materiaaleista kuin perinteisestä oljesta ja ehkä jotain modernimpaa muotoiluakin jossain vaiheessa.
Sininen taivas näkyy ulkona tähän aikaan vuodesta harmillisen harvoin. Yksi hyvä tapa muistaa valon olemassaolo on maalata se.
Olen palaillut pitkästä aikaa öljyvärien pariin — hyvältä tuntuvat ja tuoksuvat edelleen. Tässä on pieni pala vielä keskeneräisestä maisemasta, jota olen viime päivinä työstänyt. Kesäiseen järvimaisemaan sukeltaminen marraskuussa tuntuu melkein lomalta.
