Rentoutustulppaanit

tulppaanit_ikkunalla

 

Juuri nyt taas tuntuu, että elämässä tapahtuu yhtä aikaa enemmän kuin mitä tällainen hitaahkosti muutoksiin sopeutuva ihminen pystyy käsittelemään. Siksi piti tänään vetäytyä rentoutumaan tulppaanimaljakon äärelle. Maalasin vaihteeksi vesiväreillä kokonaan ilman kynää ja teräviä viivoja. On se vaan ihanaa, kun väri leviää paperille (melkein) vapaasti.

Työskentelyäni voi seurata muuten myös Instagramissa (linkki).

Peilikaappiselfie kolme vuotta sitten ja nyt

peilikaappi

Peilikaappi 2016. Vesiväri paperille, 40 x 28 cm.

 

Peilikaappi Ikeasta. 2013. Tempera ja öljyväri kankaalle, 75 x 100 cm.

Peilikaappi Ikeasta. 2013. Tempera ja öljyväri kankaalle, 75 x 100 cm.

 

Kolme vuotta sitten maalasin öljyväreillä kuvan vessamme peilikaapista ja itsestäni. Silloin minulla oli juuri tulossa ensimmäinen ikioma näyttelyni, ja sitä varten tein maalauksen. Maalaus pääsi myös näyttelyjulisteeseen.

 

juliste_ahjoon

Ensimmäinen näyttelyjulisteeni.

 

Nyt palasin samaan asetelmaan, tällä kertaa vesivärien kanssa. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, peilikaappiin esimerkiksi on muuttanut viides hammasharja ja partavaahto. Peilissä näkyvät kasvot ovat muutaman elämänkokemuksen verran rikkaammat. Kaappi ja vihreät kaakelit ovat kuitenkin pysyneet samoina.

Olisikohan nyt taas tulossa jotain uutta ja merkittävää?

Keittiön pöydällä

keittiossa

 

Motivaation vähäisyydestä huolimatta yritän nyt taas tehdä edes jotain. Jos vaikka muistaisin sen, ettei aina tarvitse tehdä mitään suurta taidetta, kevyt piirtely ja tahrojen roiskiminen ryppyyntyvälle paperille saattaa riittää toisina tai jopa useimpina päivinä.

Motivaatio nollassa -piirustukset

patsas_peili

 

rantu_tammikuu

 

Tammikuu syö naista. Edes pakkaspäivien kauneus ei pelasta kaamosajatuksilta.

On kovin vaikeaa löytää intoa piirtää tai maalata. Tuntuu, että tämä on vain jotain muusta maailmasta irrallista toimintaa, joka ei oikeastaan edes kiinnosta ketään. Että tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Homma ei etene, hakkaan vain päätäni seinään. Loputtoman kauan ei jaksa tehdä vain itselleen, olipa tekeminen kuinka mielekästä hyvänsä.

Tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi mennä johonkin oikeisiin töihin ja lopettaa lapsellinen haaveilu siitä, että voisin tehdä elämässäni jotain, mikä minusta oikeasti tuntuu mielekkäältä ja minulle tärkeältä.

Pärjätäkseen taidemaailmassa – tai yrittäjänä – pitäisi ehkä olla ihan toisenlainen ihminen. Sellainen, joka nauttii päämäärätietoisesta verkostoitumisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta saadakseen näistä mahdollisesti hyötyä itselleen. Sellainen, joka nauttii itsensä myymisestä. Tai jos ei nauti, edes osaa ja jaksaa tehdä sitä. Välillä tuntuu, että sillä mitä varsinaisesti tekee, ei oikeastaan ole merkitystä, jos suhteet oikeisiin tahoihin ovat kunnossa. Ja juuri se suhdepeli ei vaan tunnu olevan minulle luontevaa. Ehkä sitä voisi opetella, mutta jaksanko panostaa siihen? Koska se on kaltaiselleni introvertille ja herkälle luonteelle hyvin raskasta, se olisi sitten pois jostakin muusta.

Enkä todellakaan tarkoita, etten haluaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan sitähän tämä kaikki tekeminen ja oleminen vaatisi. Vuorovaikutusta, kohtaamisia, merkitysten ja tunteiden jakamista. Tällä hetkellä nämä eivät toteudu riittävästi.

Mistä löytyisi minulle sopiva, tasapainossa pysyvä väylä, jonka kautta voisin löytää oman paikkani yhteisössä? Sellainen paikka, jossa voisin elättää itseni ja perheeni ja samalla kokea tekeväni jotain merkityksellistä, jotain missä juuri minun vahvuuteni pääsevät hyötykäyttöön. Voisinko kuitenkin olla riittävä juuri tällaisena ihmisenä?

Onneksi tiedän ainakin sen, että helmikuussa on jo paljon enemmän valoa, ja kevään valon myötä asiat näyttävät joka vuosi ihan toiselta.